Olisiko jo aika?

Aloitin kansanopistourani elokuussa 1996. Pian tultuani valituksi rehtoriksi muuan vanhempi johtokunnan jäsen kysyi muuttoaikeistamme ja vaimoni työtilanteesta. Kerroin meidän hakevan kaupungista asuntoa ja vaimoni olevan äitiyslomalla. Sain kuitenkin pian tarjouksen, josta oli vaikea kieltäytyä: opiston pihapiiristä voitaisiin remontoida talo rehtorille ja rouvakin voisi tulla töihin esimerkiksi apulaisrehtoriksi!

Ymmärrys seurasi alkuinnostusta. Opiston pihapiirissä asuminen olisi tarkoittanut päivystystä 24/7. Eikä työ puolison kanssa samassa työyhteisössä olisi ollut parisuhteemme tai opiston työyhteisön kannalta lainkaan hedelmällistä. Kannoimme kielteisen ratkaisun seuraukset: olimme liki viisi vuotta vuokra-asunnon vaihtokierteessä eikä vaimoni saanut koko aikana paikkakunnalta töitä.

Perheellemme tarjottu ”sitouttamispaketti” oli varmasti hyvää tarkoittava. Se oli kuitenkin kaiku jostain menneiltä vuosikymmeniltä. Ei tuolloin enää ollut opistokotia, jossa opiskelijat, opettajat ja muu henkilöstö elivät kuin perhe-elämää. En rehtorina ollut opiston isä  –  28-vuotiaana. Ja aika, jolloin rehtorin rouva toimi internaatista vastaavana apulaisrehtorina, oli mennyttä aikaa. Vaimoni oli äiti vain omille lapsillemme.

Tarjottu ratkaisu oli muussakin mielessä kaiku entisiltä ajoilta. Jos ennen monissa kansanopistoissa oli ”makuukamarihallinto”, jossa rehtori ja hänen apulaisrehtorirouvansa käytännössä johtivat opiston toimintaa ja elämää, ei niin voisi kuvitellakaan johtavansa nykyaikaista asiantuntijaorganisaatiota. Ja patriarkaalinen ajatus miehistä johtajina ja naisista toiminnan mahdollistajina on lähinnä sota-aikaista Lotta-romantiikkaa.

Rehtorin työ opistoissa on muuttunut radikaalisti – olipa tehtävää hoitamassa mies tai nainen. Muutos on jatkuvaa. On hallittava pedagogiikka, henkilöstö, lainsäädäntö, talous ja rahoitus, kiinteistöt, prosessit, asiakkuudet ja sidosryhmät, myynti ja markkinointi… Tai vaikkei kaikkea tuota hallitsi, on osattava johtaa.

Suomen kansanopistoyhdistys – vuodesta 1905 toiminut kansanopistoliikkeen edunvalvonta- ja yhteistyöjärjestö – valmistautuu valitsemaan itselleen puheenjohtajan lokakuussa. Meillä on aina ollut taitavat johtajat, jotka ovat luotsanneet liikettämme muuttuvassa yhteiskunnassa. Noille kansanopistomiehille saamme olla paljosta kiitollisia.

Mutta kysyn, olisiko nyt aika valita liikkeemme puheenjohtajaksi osaava nainen. Liikkeemme puheenjohtajana on aina ollut mies. Kysymys ei ole vain siitä, minkä kuvan annamme kansanopistoista. Kysymys on enemmänkin siitä, kuinka vakavasti otamme Vapaan sivistystyön lain 1 §:n määritelmän vapaan sivistystyön tarkoituksesta ja tavoitteesta. Ja kysymys on pohjimmiltaan ihmisen osaamisesta ja persoonasta. Siksi lähdin kannustamaan Seurakuntaopiston rehtoria, KTT Helena Ahosta kisaan mukaan.

Olen tuntenut Helenan jo silloin, kun hän teki työtään Jyväskylän kristillisessä opistossa. Yhdessä olemme tehneet töitä Kirkkopalvelujen ylläpitämässä Sisälähetysseuran oppilaitoksessa ja monissa integraatioissa kasvaneessa uudessa Seurakuntaopistossa. Olen seurannut Helenan väitöskirjatyötä oppilaitosjohtamisesta ja erityisesti hänen johtamistaan. Yhdessä olemme menneet läpi monet koulutuksen murrokset ja reformit.

Ilman ylisanoja tiedän, ketä kannustan ja kannatan. Helena on osaava muutosjohtaja, jollaista ajassamme tarvitaan. Hän on näkijä, joka ymmärtää muutoksen merkityksen ja mahdollisuudet. Hän on kuunteleva johtaja, joka aidosti etsii yhteistä hyvää. Hän on vaikuttaja, joka osaa toimia ihmisten kanssa ja ymmärtää yhteistyön merkityksen. Eikä vähintä: Helena on vapaan sivistystyön ihminen, jonka oma oppimishistoria kertoo elinikäisen oppimisen merkityksestä.

Jos Kansanopistoyhdistyksen puheenjohtajana ei koskaan ole ollut naista, ei puheenjohtajaa ole myöskään valittu kristillisten kansanopistojen piiristä. Olisiko aika? Olen aina iloinnut, että kansanopistoliikkeessä aatteelliset erot arvopohjassa saavat väistyä, kun kyse on ihmisten oppimismahdollisuuksista, sivistyksestä tai opistojen toimintamahdollisuuksista. Siinä on jotain samaa kuin työssämme Kirkkopalveluissa, luterilaisten seurakuntien ja kristillisten järjestöjen yhteistyö- ja palvelujärjestössä. Kun ajattelen sitä osaa kansalaisyhteiskunnasta, jota välillisesti edustamme so. noin neljää miljoonaa eri tavoin ajattelevaa ihmistä, tarvitsemme yhteyden etsijöitä. Puheenjohtajan tehtävää ajatellen, Helenaan sopivat Kirkkopalvelujen vision sanat: ”Sillanrakentaja – ihmisten, kirkon ja yhteiskunnan välillä.”

Siispä: kansanopistoliikkeen peräsimeen tulevaisuuden näkijä ja tekijä – Helena Ahonen!

Ilkka Mattila, johtaja
Kirkkopalvelut ry