Sivistyskansan merkki on siinä, miten se pitää huolta heikoimmistaan

Koulutus on kärsinyt viime vuosina suurista valtiontalouden leikkauksista. Koulutuksen järjestäjät ovat läpikäyneet tiukan menojen karsintakuurin. Vahinkoakin on saattanut syntyä, mutta mielestäni koulutuksen järjestäjät ovat onnistuneet yllättävänkin hyvin turvaamaan tärkeimmän, eli opiskelijoiden oikeuden laadukkaaseen koulutukseen. Vaikea taloudellinen tilanne on pakottanut tarkastelemaan koulutuksen rakenteita ja toteuttamistapoja. Viimeisimmästä hyvänä esimerkkinä ammatillisen koulutuksen reformi, joka uudistaa koulutusta entistä työelämälähtöisemmäksi. Valtiontalouden leikkaukset ovat kohdistuneet kaikkiin kouluasteisiin. Itse tunnen parhaiten toisen asteen ammatillisen koulutuksen ja vapaan sivistystyön järjestämisen.

Toivon ja uskon, että pohjakosketus koulutuksen määrärahoissa on koettu. Tiedän, että kaikilla kouluasteilla on oikeutettuja lisäresurssien tarpeita. Mielestäni nyt on aika priorisoida ja on katsottava, missä on huutavimmat koulutukselliset ongelmat – ketkä ovat koulutuksellisesti kaikkein heikoimmassa asemassa. Nopeasti on päästävä korjaamaan suurimmat puutteet. Nostan esille yhden suomalaisen koulutuksen ja yhteiskunnan suurimmista ongelmista.

Vuosittain Suomessa päättää peruskoulun noin 4.000 nuorta, jotka eivät hakeudu jatko-opintoihin tai jotka keskeyttävät toisen asteen opintonsa muutamassa viikossa. Suuri osa heistä on poikia. Syyt opintojen keskeyttämiseen eivät ole yhtenäiset. Yhteistä suurelle ryhmälle on, että he ovat vakavasti syrjäytymisvaarassa loppuelämänsä. Ongelman ratkaisemiseksi on esitetty satsaamista varhaiskasvatukseen. Esikoulusta on tarkoitus tehdä kaksivuotinen ja se kattaisi kaikki lapset. En kiistä, etteikö onnistuneella varhaiskasvatuksella olisi keskeinen merkitys koulunkäynnin kaikenpuoliseen onnistumiseen. Ongelmana on, että varhaiskasvatuksen lisäresursoinnin vaikutukset tulevat näkyviin vasta yli kymmenen vuoden kuluttua ja väliin putoaa tällä menolla kymmeniä tuhansia nuoria. Tarvitaan nopeampia toimenpiteitä.

On esitetty myös, että oppivelvollisuus ikää voitaisiin nostaa esim. 18 ikävuoteen. Ideaa on kritisoitu sillä, että oppivelvollisuusiän nostaminen kohdistuu koko ikäluokkaan, kun pudokkaita on kuitenkin alle 10 % ikäluokasta. Toinen kritiikki kohdistuu idean pakonomaisuuteen. Sananlaskua mukaillen on sanottu: ”ei kouluun kannettu oppilas koulussa pysy”. Itse uskon enemmän porkkanaan kuin keppiin. Siksi uudet järjestelyt tulee tehdä käyttäjäystävällisiksi ja usein selvästi perinteisestä koulunkäynnistä poikkeaviksi. Tavoitteeksi tulee asettaa, että jokainen nuori – henkilökohtaisista rajoitteistaan huolimatta – suorittaa vähintään lukion tai ammatillisen koulutuksen tutkinnon. Tavoitteen toteuttaminen edellyttää selvää satsaamista opinto-ohjaukseen ja tukitoimiin.

Peruskoulun päättäneiden jatko-opintoihin hakeutumattomat ja opintonsa keskeyttävät eivät ole yhtenäinen ryhmä. Syitä ja samalla ratkaisumalleja tulee olla useita erilaisia. Itse uskon eri oppilaitosmuotojen väliseen yhteistyöhön. Kansanopistot voisivat ottaa ohjelmistoonsa vuoden kestävät linjat, joissa oppimisvalmiuksien kehittämällä, elämäntaitoja parantamalla, sosiaalisia taitoja syventämisellä jne. voitaisiin vahvistaa nuoren edellytyksiä suorittaa toinen asteen tutkinto. Osa kansanopistojen vapaan sivistystyön linjoista toimii jo tällä hetkellä tällä periaatteella, mutta tarvittaisiin parempaa koordinointia ja tavoitteellisuutta. Kohderyhmän opinnot tulee olla rahoitettu 100 % valtionosuudella. Käyttökelpoinen malli löytyy kotouttamisohjelmaan kuuluvien maahanmuuttajien koulutusten rahoittamisesta.

Perusopetuksen ja toisen asteen nivelvaiheeseen on rakennettu kymppiluokkia, ammatilliseen koulutukseen valmentavia koulutuksia (Valma) ja työpajoja. Kokemukset niistä on hyviä.  Tehostamista löytyy kuitenkin selkeiden henkilökohtaisten jatko-opintopolkujen muodostamisessa.

Lukiouudistus on juuri käynnistymässä. Uudistuksen keskeisenä kysymyksenä tulisi olla: miksi yo-kokeiden suorittaneista tyttöjä on 58,9 % ja poika 41,1 %? Lisäksi tytöt saavat yo-kirjoituksesta keskimääräisesti selvästi poikia paremmat arvosanat. (YLE 28.5.2018) Kysymys ei ole pelkästään tyttöjen ja poikien välisestä tasa-arvosta.  Mielestäni lukiota tulisi kehittää siten, että yhä useampi poika voisi kokea sen suorittamisen mahdollisena.

Kuluvan vuoden alussa voimaan tullut ammatillisen koulutuksen kokonaisuudistus muuttaa merkittävästi koulutuksen toteuttamista. Uskon muutosten olevan pääsääntöisesti myönteisiä. Yhtenä tavoitteena uudistuksessa on opintoaikojen lyhentyminen. Samalla oppimista tapahtuu entistä enemmän koulun ulkopuolella. Omatoimiset opiskelijat pärjäävät uudistuneessakin koulutuksessa hyvin, mutta kaikki eivät heitä ole.  Tarvitaan tehokasta ohjausta ja neuvontaa opintojen etenemiseen ja tutkinnon suorittamiseen.

Edellä totesin, että kansanopistojen, nivelvaiheen koulutusten ja ammatillisen koulutuksen oppilaanohjauksen yhteistyöllä voimme löytää ratkaisut koulutuksesta pudonneiden nuorten saamiseen mukaan yhteiskuntaan ja suorittamaan toisen asteen tutkinnon. Seurakuntaopistossa nuo elementit ovat kaikki olemassa. Meillä on hyvät mahdollisuudet tarttua haasteeseen. Ja mikä paremmin sopisi Seurakuntaopiston toimintaprofiiliin, kuin pudokkaiden nuorten nostaminen syrjäytymisvaarasta.

Sivistyskansan tunnusmerkki ei ole se kuinka hyviä arvosanoja parhaat saavat, vaan se kuinka yhteiskunta pitää huolta heikoimmistaan.

Jorma Kallio
kehityspäällikkö, Seurakuntaopisto