Yksilöllistä ja yhteisöllistä

Lähes pari vuosikymmentä sitten hämmästyin, kun vanhin poikani ilmoitti, ettei hän aio osallistua lukion kurssille, jolla valmistaudutaan vanhojenpäivän tansseihin. Kyseessä ei ollut nuoren miehen tanssiin liittyvä arkuus tai ahdistus, sillä poikani harrasti kilpatanssia. Kysymys oli aivan muusta. Ensiksikin kurssi ei mahtunut kiinnostavampien ja tärkeämpien kurssivalintojen joukkoon ja toiseksi lukiokoulutus oli kurssimuotoisuudellaan tuhonnut luokan yhteisöllisyyden. Ei ollut yhteisöä, jonka kanssa haluaisi valmistautua koulutien loppusuoran käynnistymiseen.

Tuon kokemuksen jälkeen olen säännöllisesti törmännyt poikani ratkaisun taustalla oleviin ilmiöihin. Yhtäältä yhteiskuntamme on muuttunut erittäin suorituskeskeiseksi. Koulutusjärjestelmämme korostaa yksilöllisiä koulutuspolkuja ja valinnaisuutta. Oppimisessa arvostetaan tehokkuutta, tuloksellisuutta, ketteryyttä ja kilpailukykyä, jolloin sivistys, laaja-alainen osaaminen ja yhteisöllisyys jäävät taka-alalle. Työantajana huomaan, että koulutusasteesta riippumatta ammatillinen koulutus tuottaa paljon osaavia ja oppineita suorittajia. Nämä suorittajat toimivat samalla tavalla sekä työelämässä että yllättäen myös yksityiselämässä.

Työelämässä tämä johtaa aktiivisuuteen ja projektikeskeisyyteen, jossa työpaikkoja ja hankkeita vaihdetaan nopeassa tahdissa. Monille tämä voi olla hyvä juttu ja joissakin tapauksissa myös välttämätöntä, sillä varsinkin työuran alkuvaiheessa tarjolla on vain määräaikaisia työsuhteita. Liian usein olen törmännyt myös siihen, että nuoret ja taitavat suorittajat voivat uupua hämmentävän nopeasti. Joskus luonteva selitys tilanteelle on se, että määräaikaisissa työsuhteissa joutuu jatkuvasti näyttämään sen, että on hyvä työntekijä. Hämmentävämpää on se, että tilanne on tuttu myös vakituiseen työpaikkaan päässeille. Tämä näyttäisi johtavan työn tekemisen tavasta. Työelämä tuottaa paljon haasteita, joihin kaikkiin yritetään vastata. Kun työ ei lopu tekemällä, niin lopulta taittuu ihminen. Monet oppivat uupumisen kokemuksesta, mutta eivät kaikki.

Uupuvien menestyjien ohella meillä on paljon myös niitä nuoria, jotka eivät pärjää menestyjien suorituskeskeisessä maailmassa. Syystä tai toisesta heiltä puuttuu motivaatio tai kyvyt aktiiviseen opiskeluun tai sitten heidän elinolosuhteissaan on tekijöitä, jotka tekevät opiskelusta vaikeaa. Nämä nuoret katoavat oppivelvollisuusajan jälkeen sekä koulutuksen että työelämän tilastoista. Tutkimusten perusteella näitä nuoria on paljon – liikaa!

Luulen, että yksi selitys näihin haasteisiin löytyy toisesta poikani ratkaisun taustalla lymynneestä ongelmasta, yhteisöllisyyden puutteesta. Koulutuksen maailmassa olisi löydettävä tapoja vahvistaa yhteisöllistä elämisen ja olemisen maailmaa. Tutussa yhteisössä opitaan elämän kannalta tärkeitä taitoja, jotka eivät ole vain onnistuneita suorituksia. Liittyminen tärkeään yhteisöön pitää yllä myös oppimis- ja työskentelymotivaatiota silloin, kun suoritukset sinänsä eivät jostain syystä kiinnosta. Tätä näkökulmaa kannattaa pitää esillä kaikilla koulutusasteilla. Erityisen tärkeää on luoda sellaisia koulutuksia ja koulutusrakenteita, jotka vetävät puoleensa myös niitä, jotka ovat pudonneet koulutuksesta ja työelämästä.

Myös työelämässä kannattaa kiinnittää huomiota työyhteisöön. Miten työyhteisö ottaa uuden työntekijän vastaan? Miten opetamme nuorelle työntekijälle niitä taitoja, joita koulu ei opeta? Yhteisen työn tekemistä, sitoutumista työyhteisön arvoihin, työn ja ajankäytön hallintaa… Käytännössä kysymys on yhtäältä hyvästä perehdyttämisestä ja toisaalta työyhteisödynamiikan lainalaisuuden tunnistamisesta sekä hyödyntämäisestä. Vaikka työpaikan tavoitteena ei ole muodostua työntekijöiden viihdyttämöksi, niin työpaikalla on myös muita merkityksiä kuin työn tekeminen.

Kari Kopperi, johtaja
Kirkon koulutuskeskus
Seurakuntaopiston johtokunnan puheenjohtaja